Lavajärveläinen Oiva Mäenpää kirjoitti hyvin osuvasti seuraavan tekstin. Kuvat on myös Oivan ottamia.
Joutsenmuisteloita
lintuharrastuspolun varrelta
Ollessani pikkukoululainen, järjesti koulumme yläluokkien opettaja meille eräällä luonnontiedon tunnilla tietovisan. Hän soitti kelanauhurilta lintujen ääniä ja kyseli sitten meiltä vuorollaan äänteleviä lintuja. Useimmat lintujen äänet olivat meille tuntemattomia ja useimmat lintujen nimetkin kuulostivat varsin oudoilta. Ehkä vain Hannu ja Martti keksivät mikä lintu laulaa.
Kun tuli minun vuoroni ja opettaja soitti nauhalta ääntä, minulla ei ollut aavistustakaan laulavasta linnusta. Muistin, että olen joskus kuullut puhuttavan keltasirkusta ja veikkasin sitä.
- Aivan oikein Oiva, sanoi Unto-opettajani.
En tiennyt miten päin istuisin pulpetissani, olin niin hämmästynyt.
Tuo luonnontiedon oppitunti muutti paljon elämässäni. Etsin käsiini lintukirjoja ja aloin perehtyä niiden sisältöön. Kun pääsin kuudesluokkalaisena tutustumaan yläasteen maailmaan ja lukion- yläasteen liikuntamaikka vei meidät biologian luokan takahuoneeseen, jossa hyllyt notkuivat täytettyjä lintuja, tiesin kaikkien lintujen nimet, jotka hän esitteli meille. Olin innostuksen vallassa.
Laulujoutsenen (myöhemmin tässä artikkelissa joutsen) kuvien äärellä pysähdyin usein. Minua puhutteli kovin maakuntalehdessä marraskuussa ollut mustavalkoinen kuva. Siinä siipirikko joutsen seisoi poliisiaseman nurkassa sanomalehtien päällä. Naapurikylän vanha metsästäjä Eino oli linnun kiinni ottanut ja kunnan poliisivirkakunta oli kiikuttanut linnun Maijallaan poliisiasemalle. Maakuntalehden reportteri Antti oli präiskäissyt laatikkokameralla ja vaatimattomalla salamalla linnusta kuvan ja kirjoittanut pienen tekstinpätkän oheen. Haaveilin, että jospa minäkin joskus vielä näkisin oikean joutsenen lentävän.
Siihen aikaan elimme 1970- luvun puoltaväliä. Meillä oli putkiradio josta kuuntelimme uutiset ja Katri Helenan Puhelinlangat laulaa. Radiossa oli kaksi kanavaa, Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma. Kotonamme ei ollut televisiota, josta toki koulukaverini muistivat tuon tuosta huomauttaa. Joutsenet olivat vielä tuohon aikaan harvinaisia lintuja Etelä- Pohjanmaalla, jossa järviä on vähän.
Luontovalokuvaaja Jorma Luhta valokuvasi ja kirjoitti Kurkimaa kirjan. Sen kirjan lopussa oli luku kermanvalkoisista linnuista muutamin kuvin höystettynä. Voi miten valloittavaa elämää hän olikaan saanutkaan viettää soilla lintujen parissa. Ryhdyin haaveilemaan luonnonvalokuvaajan urasta. Olin peruskoulun ylä- astelainen.
Keväisin minulla oli tapana herätä aikaisin aamulla ja tehdä linturetki ennen kouluun menoa. Eräänä aamuna sitten yhdeksän komeaa pitkäkaulaista joutsenta lensi aivan lähietäisyydeltä ylitseni. Huhtikuu oli pitkällä ja pelloilla oli jo suuria pälviä. Hetki oli juhlallinen. Mutta se meni liian nopeasti ohitse uljaiden siivekkäiden kadotessa näkökentästä metsän taakse.
Keväitä kului ja näin lisää joutsenia. Joskus tapasin niitä myöhään syksylläkin. Joutsenparvet olivat kuitenkin harvinaisia. Oli myös vuosia, etten tavannut ollenkaan joutsenia. Elin nuoruuden aikaa. Tein pitkiä polkupyöräretkiä ympäri tasaista kotiseutuani. Tarakalla oli reppu, jossa kiikari ja jonkinlainen kamera. Talvella, jolloin Marja-Liisa hiihti Sarajevossa kultaa ja Nykäsen Matti hyppäsi pitkälle, aloitin varusmiespalvelun. Metsäleireillä kipinävartioita kiertäessäni kuului puolijoukkueteltoista poikien laulua. Hittikappale oli Pirkka- Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine. Syksyllä ammuimme rannikkotykeillä Lohtajan Vattajanniemellä kranaatteja muuttavien joutsenparvien sekaan merelle. Kranaatit ujelsivat ja vesipatsaat pärskähtelivät avomerellä. Joutsenet taisivat väistellä sitä paikkaa.
Tuli aika muuttaa pohjoiseen Oulun kaupunkiin opintojen ääreen. Kaupungin liepeillä sijaitsee hieno kosteikko, Liminganlahti. Se tarjosi vuosiksi elämyksiä. Retkistä hienoimman tein opiskelukaverini Maurin kanssa eräänä maanantaina huhtikuun lopulla Virkkulaan. Hanhia ja joutsenia oli lahdella määrättömästi. Jätimme auton tien varteen ja hiivimme kohti rantaa. Piilouduimme valtavan koivunrankakasan uumeniin. Nykyään tuon kansan liepeessä heiluisi Energiapuuta banderolli.
Vietimme tuntikausia lämpimässä kevätilmassa kiikaroiden lintuja ja välillä valokuvaten niitä. Eväitäkin oli mukanamme. Tunsimme olevamme osa luontoa, sillä linnut elivät silmiemme alla omaa elämäänsä. Hanhi- ja joutsenparvet pyyhkivät ylitsemme muutaman metrin etäisyydeltä laskeutuessaan lahdelle. Siipien suhina kuului korviimme.
Syyskuussa 1995 olin työtehtävissä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Leiriydyimme pariksi yöksi Luirojärven rantaan. Joutsenet olivat pesineet järven läheisyydessä ja tuoneet ainoan aivan puolikasvuisen poikasensa järvelle. Emot yrittivät epätoivoisesti piiskata keskenkasvuista poikastaan lentoon. Se oli tuhoon tuomittu yritys. Jatkettuamme patikointia kohti maantietä ja edelleen muutaman päivän perästä matkaa taas etelään, liimautuivat syksyn ensimmäiset räntätallukkaat linja-auton tuulilasiin Vuotsossa.
Joutsen oli mukana kuvioissa myös elokuussa 1998 Savukosken hillasuolla. Hilloja oli paljon ja sanko oli jo aivan täynnä. Vähän aiemmin komea merikotka kaarteli suon pohjoisreunalla. Painava hillaämpäri (minun murteellani ne ovat valokkeja) kädessäni taiteilin väistellen vetisiä paikkoja. Aivan kuin tyhjästä, saraikon seasta lähti aikuinen lentokyvytön joutsen räpiköimään jaloistani. Paikalla oli paljon suuria valkoisia sulkia ja joutsenen ulostetta. Lentokyvytön sulkasatoinen joutsen oli asunut suon vaikeimmin kuljettavassa osassa pitkään. Kohta häädin pariskunnan toisenkin linnun liikkeelle.
Muutimme Lavajärvelle ja tuli ensimmäinen kevät. Tyttäristäni ensimmäinen syntyi helmikuun puolivälissä. Kun hän kotiutui, lensi kevään ensimmäinen joutsenparvi pihapiirimme yli villisti fanfaaria toitottaen. Sinä keväänä tajusin millaisen joutsenreitin varteen olen asettunut asumaan. Joutsenparvia liikkui koko ajan edestakaisin kaikkiin ilmansuuntiin. Keväät ovat tempaisseet aina minut mukaansa, vaikka elämäkin on täytynyt siinä sivussa hoitaa.
Olen maanviljelijä ja sain kotikylältä peltoa myös vuokralle. Vuokraisännälläni on kolme tekolampea tilan alueella. Joutsen on pesinyt lammilla muutaman vuoden ajan. Ensimmäisenä kesänä joutsenet saivat lentokykyisiksi kuusi poikasta. Lammaslaitumeni sijaitsee lampien välittömässä läheisyydessä. Joutsenet tuovat poikueensa aterioimaan laitumen nurmelle eläinten sekaan. Kerran mennessäni laitumelle valvontakäynnille alkukesällä, olivat joutsenet johdattaneet poikueensa kauas lammelta laitumelle. Lähestyin varoen perhettä. Toinen emoista lähti johdattamaan poikasia turvaan, toisen emon jäädessä ottamaan minua vastaan. Joutsen seisoi uhmakkaana paikoillaan, levitti siipiään ja sihisi minulle sekä teki muutaman hyökkäyksen kohti. En olisi halunnut mennä kokeilemaan kuinka raivokkaasti joutsen olisi lopulta tullut päälle poikasiaan suojellessaan.
Luononystävän maataloustoimintaan mahtuvat kaikenlaiset eläimet ja niiden aiheuttamat vahingotkin. Joutsenet tallovat laidunta ja syövätkin ruohoa jonkin verran. Lantaakin linnuista tulee. Tuleva kesä saa minutkin hieman mietteliääksi. Laidun on uudistettava, mutta kuinka mittavat tappiot joutsenperhe aiheuttaakaan viljelyksilleni tallaamalla kasvillisuutta ? Olen varma että siedän senkin.
Joutsen on nykyään siis hyvin menestyvä ja runsas pesimälaji maassamme. Niitä asuu aivan ihmisten pihapiirissäkin. Meidän ei tarvitse verhoutua poronvuotiin Yrjö Kokon tapaan nähdäksemme joutsenia ja päästäksemme niiden läheisyyteen. Vuorovaikutuksemme joutsenten kanssa on avointa.
Kaksi vuotta sitten olin retkellä Latviassa. Paluumatkalla näin linja-autosta Pohjois- Latviassa erään maatalon lähellä olevalla pienellä lammella joutsenperheen. Koska tämä pohjola on jo joutsenia täynnä, alkavat ne nyt asuttamaan Baltiaa ja Keski-Eurooppaakin.
Joutsenen tarina on ihmeellinen menestysylistys. Joutsenkanta on kasvanut muutamassa vuosikymmenessä valtavasti. Se on tapahtunut minun lintuharrastusvuosieni aikana. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen joutsenilla on aina oma erityinen paikka omassakin sydämessäni.
Ollessani pikkukoululainen, järjesti koulumme yläluokkien opettaja meille eräällä luonnontiedon tunnilla tietovisan. Hän soitti kelanauhurilta lintujen ääniä ja kyseli sitten meiltä vuorollaan äänteleviä lintuja. Useimmat lintujen äänet olivat meille tuntemattomia ja useimmat lintujen nimetkin kuulostivat varsin oudoilta. Ehkä vain Hannu ja Martti keksivät mikä lintu laulaa.
Kun tuli minun vuoroni ja opettaja soitti nauhalta ääntä, minulla ei ollut aavistustakaan laulavasta linnusta. Muistin, että olen joskus kuullut puhuttavan keltasirkusta ja veikkasin sitä.
- Aivan oikein Oiva, sanoi Unto-opettajani.
En tiennyt miten päin istuisin pulpetissani, olin niin hämmästynyt.
Tuo luonnontiedon oppitunti muutti paljon elämässäni. Etsin käsiini lintukirjoja ja aloin perehtyä niiden sisältöön. Kun pääsin kuudesluokkalaisena tutustumaan yläasteen maailmaan ja lukion- yläasteen liikuntamaikka vei meidät biologian luokan takahuoneeseen, jossa hyllyt notkuivat täytettyjä lintuja, tiesin kaikkien lintujen nimet, jotka hän esitteli meille. Olin innostuksen vallassa.
Laulujoutsenen (myöhemmin tässä artikkelissa joutsen) kuvien äärellä pysähdyin usein. Minua puhutteli kovin maakuntalehdessä marraskuussa ollut mustavalkoinen kuva. Siinä siipirikko joutsen seisoi poliisiaseman nurkassa sanomalehtien päällä. Naapurikylän vanha metsästäjä Eino oli linnun kiinni ottanut ja kunnan poliisivirkakunta oli kiikuttanut linnun Maijallaan poliisiasemalle. Maakuntalehden reportteri Antti oli präiskäissyt laatikkokameralla ja vaatimattomalla salamalla linnusta kuvan ja kirjoittanut pienen tekstinpätkän oheen. Haaveilin, että jospa minäkin joskus vielä näkisin oikean joutsenen lentävän.
Siihen aikaan elimme 1970- luvun puoltaväliä. Meillä oli putkiradio josta kuuntelimme uutiset ja Katri Helenan Puhelinlangat laulaa. Radiossa oli kaksi kanavaa, Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma. Kotonamme ei ollut televisiota, josta toki koulukaverini muistivat tuon tuosta huomauttaa. Joutsenet olivat vielä tuohon aikaan harvinaisia lintuja Etelä- Pohjanmaalla, jossa järviä on vähän.
Luontovalokuvaaja Jorma Luhta valokuvasi ja kirjoitti Kurkimaa kirjan. Sen kirjan lopussa oli luku kermanvalkoisista linnuista muutamin kuvin höystettynä. Voi miten valloittavaa elämää hän olikaan saanutkaan viettää soilla lintujen parissa. Ryhdyin haaveilemaan luonnonvalokuvaajan urasta. Olin peruskoulun ylä- astelainen.
Keväisin minulla oli tapana herätä aikaisin aamulla ja tehdä linturetki ennen kouluun menoa. Eräänä aamuna sitten yhdeksän komeaa pitkäkaulaista joutsenta lensi aivan lähietäisyydeltä ylitseni. Huhtikuu oli pitkällä ja pelloilla oli jo suuria pälviä. Hetki oli juhlallinen. Mutta se meni liian nopeasti ohitse uljaiden siivekkäiden kadotessa näkökentästä metsän taakse.
Keväitä kului ja näin lisää joutsenia. Joskus tapasin niitä myöhään syksylläkin. Joutsenparvet olivat kuitenkin harvinaisia. Oli myös vuosia, etten tavannut ollenkaan joutsenia. Elin nuoruuden aikaa. Tein pitkiä polkupyöräretkiä ympäri tasaista kotiseutuani. Tarakalla oli reppu, jossa kiikari ja jonkinlainen kamera. Talvella, jolloin Marja-Liisa hiihti Sarajevossa kultaa ja Nykäsen Matti hyppäsi pitkälle, aloitin varusmiespalvelun. Metsäleireillä kipinävartioita kiertäessäni kuului puolijoukkueteltoista poikien laulua. Hittikappale oli Pirkka- Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine. Syksyllä ammuimme rannikkotykeillä Lohtajan Vattajanniemellä kranaatteja muuttavien joutsenparvien sekaan merelle. Kranaatit ujelsivat ja vesipatsaat pärskähtelivät avomerellä. Joutsenet taisivat väistellä sitä paikkaa.
Tuli aika muuttaa pohjoiseen Oulun kaupunkiin opintojen ääreen. Kaupungin liepeillä sijaitsee hieno kosteikko, Liminganlahti. Se tarjosi vuosiksi elämyksiä. Retkistä hienoimman tein opiskelukaverini Maurin kanssa eräänä maanantaina huhtikuun lopulla Virkkulaan. Hanhia ja joutsenia oli lahdella määrättömästi. Jätimme auton tien varteen ja hiivimme kohti rantaa. Piilouduimme valtavan koivunrankakasan uumeniin. Nykyään tuon kansan liepeessä heiluisi Energiapuuta banderolli.
Vietimme tuntikausia lämpimässä kevätilmassa kiikaroiden lintuja ja välillä valokuvaten niitä. Eväitäkin oli mukanamme. Tunsimme olevamme osa luontoa, sillä linnut elivät silmiemme alla omaa elämäänsä. Hanhi- ja joutsenparvet pyyhkivät ylitsemme muutaman metrin etäisyydeltä laskeutuessaan lahdelle. Siipien suhina kuului korviimme.
Syyskuussa 1995 olin työtehtävissä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Leiriydyimme pariksi yöksi Luirojärven rantaan. Joutsenet olivat pesineet järven läheisyydessä ja tuoneet ainoan aivan puolikasvuisen poikasensa järvelle. Emot yrittivät epätoivoisesti piiskata keskenkasvuista poikastaan lentoon. Se oli tuhoon tuomittu yritys. Jatkettuamme patikointia kohti maantietä ja edelleen muutaman päivän perästä matkaa taas etelään, liimautuivat syksyn ensimmäiset räntätallukkaat linja-auton tuulilasiin Vuotsossa.
Joutsen oli mukana kuvioissa myös elokuussa 1998 Savukosken hillasuolla. Hilloja oli paljon ja sanko oli jo aivan täynnä. Vähän aiemmin komea merikotka kaarteli suon pohjoisreunalla. Painava hillaämpäri (minun murteellani ne ovat valokkeja) kädessäni taiteilin väistellen vetisiä paikkoja. Aivan kuin tyhjästä, saraikon seasta lähti aikuinen lentokyvytön joutsen räpiköimään jaloistani. Paikalla oli paljon suuria valkoisia sulkia ja joutsenen ulostetta. Lentokyvytön sulkasatoinen joutsen oli asunut suon vaikeimmin kuljettavassa osassa pitkään. Kohta häädin pariskunnan toisenkin linnun liikkeelle.
Muutimme Lavajärvelle ja tuli ensimmäinen kevät. Tyttäristäni ensimmäinen syntyi helmikuun puolivälissä. Kun hän kotiutui, lensi kevään ensimmäinen joutsenparvi pihapiirimme yli villisti fanfaaria toitottaen. Sinä keväänä tajusin millaisen joutsenreitin varteen olen asettunut asumaan. Joutsenparvia liikkui koko ajan edestakaisin kaikkiin ilmansuuntiin. Keväät ovat tempaisseet aina minut mukaansa, vaikka elämäkin on täytynyt siinä sivussa hoitaa.
Olen maanviljelijä ja sain kotikylältä peltoa myös vuokralle. Vuokraisännälläni on kolme tekolampea tilan alueella. Joutsen on pesinyt lammilla muutaman vuoden ajan. Ensimmäisenä kesänä joutsenet saivat lentokykyisiksi kuusi poikasta. Lammaslaitumeni sijaitsee lampien välittömässä läheisyydessä. Joutsenet tuovat poikueensa aterioimaan laitumen nurmelle eläinten sekaan. Kerran mennessäni laitumelle valvontakäynnille alkukesällä, olivat joutsenet johdattaneet poikueensa kauas lammelta laitumelle. Lähestyin varoen perhettä. Toinen emoista lähti johdattamaan poikasia turvaan, toisen emon jäädessä ottamaan minua vastaan. Joutsen seisoi uhmakkaana paikoillaan, levitti siipiään ja sihisi minulle sekä teki muutaman hyökkäyksen kohti. En olisi halunnut mennä kokeilemaan kuinka raivokkaasti joutsen olisi lopulta tullut päälle poikasiaan suojellessaan.
Luononystävän maataloustoimintaan mahtuvat kaikenlaiset eläimet ja niiden aiheuttamat vahingotkin. Joutsenet tallovat laidunta ja syövätkin ruohoa jonkin verran. Lantaakin linnuista tulee. Tuleva kesä saa minutkin hieman mietteliääksi. Laidun on uudistettava, mutta kuinka mittavat tappiot joutsenperhe aiheuttaakaan viljelyksilleni tallaamalla kasvillisuutta ? Olen varma että siedän senkin.
Joutsen on nykyään siis hyvin menestyvä ja runsas pesimälaji maassamme. Niitä asuu aivan ihmisten pihapiirissäkin. Meidän ei tarvitse verhoutua poronvuotiin Yrjö Kokon tapaan nähdäksemme joutsenia ja päästäksemme niiden läheisyyteen. Vuorovaikutuksemme joutsenten kanssa on avointa.
Kaksi vuotta sitten olin retkellä Latviassa. Paluumatkalla näin linja-autosta Pohjois- Latviassa erään maatalon lähellä olevalla pienellä lammella joutsenperheen. Koska tämä pohjola on jo joutsenia täynnä, alkavat ne nyt asuttamaan Baltiaa ja Keski-Eurooppaakin.
Joutsenen tarina on ihmeellinen menestysylistys. Joutsenkanta on kasvanut muutamassa vuosikymmenessä valtavasti. Se on tapahtunut minun lintuharrastusvuosieni aikana. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen joutsenilla on aina oma erityinen paikka omassakin sydämessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti